Arviot

TIMO ALAKOTILA on tuttu näky useiden huipputason kansanmusiikkiyhtyeiden osana. Harmoonin ja pianon koskettimien takana hän on aina todellinen sointuihme, jonka tuki ja turva on soittajalle vankkumaton. Nyt tätä taituruutta saadaan kuulla soolona.

Alakotila on säveltänyt levyllisen omaa musiikkia, joissa yhdistyy vinkeästi ja lopulta aika harvinaisestikin kansanmusiikki ja jazz. Sävellyksissä soi jazzin rikas soinnutus, toisaalta mukana on kansanmusiikin melodioita, koristelua ja mukaansa tempaavaa rytmiikkaa. Musiikki ei ole kaikkein simppeleintä, mutta Alakotila soljuttaa sävelet esiin Musiikkitalon flyygelistä hyvin selkeästi ja vaivattomasti. Sointi on herkkä ja kuulas.

Tätä kauneutta on syytä rauhoittua kuuntelemaan silmät kiinni.

Mari Koppinen, Helsingin Sanomat

Alkuperäisen artikkelin näet täältä.

JPP on svengannut itsensä Japanilaisten sydämiin asti

Kaustinen tunnetaan musiikistaan ja näppärimetodistaan, mutta tottahan se tunnetaan myös pelimanneistaan.
Pelimanniporukoista taas ehdottomasti tunnetuimmasta päästä on ollut jo perustamisvuodestaan 1982 lähtien JPP.
Eikä tilanne ole siitä mihinkään muuttunut, vaikkei yhtye keikkailekaan enää yhtä paljon kuin ennen.
“Viime vuonna olimme esimerkiksi Japanissa, Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa”, harmooninsoittaja ja säveltäjä Timo Alakotilaluettelee.
Pääosin yhtyettä nähdään nykyään ulkomailla. Tämän illan konsertti Savoyssa on siis harvinaista herkkua suomalaisille.
Yhtyeen “juju” on ollut jo perustamisvaiheistaan asti tämä:
Kaustislais-ruotsalaisittain vetelevien viulujen sointi sekä sen järeä vastavoima, kontrabasson ja harmoonin jytke. Ja ennen kaikkea tästä kaikesta syntyvä ainutlaatuinen svengi.
Tosin vuonna 1995 Alakotila mainitsi Helsingin Sanomille, että bändiin on suunnitteilla myös alttoviulu, sello ja lauluääni.
“Mitähän minä ajattelin, Ei sitä sitten toteutettu”, Alakotila nauraa.

Niinpä. Miksipä hyväksi havaittua pitäisikään muuttaa.
Jotain yhtyeen pysyvyydestä kertoo sekin, ettei sen tarvitse juuri markkinoida itseään. Keikkoja tulee muutenkin.
Ja levymyynti, se joka yleensä kaikilla yhtyeillä takkuaa. Se ei takkuile JPP:llä.
Vankkumaton fanipohja tuntuu löytyvän erityisesti Japanista. Siellä on soittajia, jotka ovat opetelleet JPP:n kappaleita ja tyyliä aivan millintarkasti.
“Kyllähän se vähän erilaiselta kuulostaa, mutta on se mukavaa”, Alakotila muotoilee.
Vaikka JPP luottaakin tietynlaiseen pysyvyyteen, uuttakin on.
Nyt ilmestyvä yhtyeen 12. levy Skywire – Taivaankansi on saanut aiempaa isomman tekijäjoukon ja soi siten aiempaa monipuolisemmin.
Tähän asti yhtyeen kappaleet ovat olleet pääasiassa Alakotilan ja viulisti Arto Järvelän mutta myös Mauno Järvelän käsialaa.
Soinnissakin on jotain uutta.
“Minä soitan harmoonin ohella nyt myös pianoa”, Alakotila paljastaa.
Se ei olekaan aivan helppo juttu. Jotta pianon saisi kuulostamaan kansanmusiikilta, pitää joka sävel miettiä erikseen.

Mari Koppinen Helsingin sanomat 20.3 2015

Pelimanni 1/2012
Maria Kalaniemi ja Timo Alakotila Åkerö Åkerörecords

Kaksikymmentä vuotta yhteistä muusikkotaivalta saa muusikot hengittämään yhteen. Sen kuulee muunmuassa kappalevalinnoissa, samanhenkisissä sovitusideoissa, soolo-osuuksissa ja kuin sovitusti yhteiseen ideaan karkaavissa riehakkaissa irtiotoissa.
Vaikka molempien muusikkojen persoonallinen ja yksilöllinen sävelkieli on tullut tutuksi useista kansanmusiikkiyhteyksistä, on molemmilla vielä ammennettavaa meille muistakin salaisista arkuistaan: pakahduttava Koskaan et muuttua saa antaa täysin uuden merkityksen 1970-luvun Finnhitsille.
Åkeröllä tarjoillaan myös tutumpia lyyrisiä suomenruotsalaisia sävyjä a’la Kalaniemi ja Pispalaa kohti taas kävelee päättäväisin askelin mies, jolla on kaustislaiset marssit ja skandinaaviset gånglåtit hallussaan.
Mutta mummo laski alleen viimeistään hulvattomassa Violassa, jossa bigbandin keinoin yhdistyy amerikanserkun haitarismi, jazzharmoniat ja -rytmit sekä pakottoman tekninen virtuositeetti. Grönbackassa naiselliset vaaleat sävyt saavat kontrastikseen Alakotilan pauhaavat bassot. Tie vie tanssisarjamaisesti keinuvaan valssiin ja huimaan polskaan, kunnes taas seestyy Konsta Jylhän Vaienneeseen viuluun. Levy päättyy rillumareimeinikiin ja Viljo Vesterisen osuvaan kappaleeseen Soittajan kaipuu.

Pia Rask

T FOR THREE: T for Three (Pelimanni-lehti 3/2011)

Pidätkö vanhemmasta suomalaisesta tanssimusiikista? Kissa vieköön, Vanhan veräjän luona, Suklaasydän…
Jos et luule tykkääväsi, saatat muuttaa mieltäsi tämän levyn myötä. T for Three -yhtye laulaa ja soittaa huikean taitavasti ja riemukkaasti vanhoja ikivihreitä. Soitto on kaikissa yksityiskohdissaan laadukasta ja rento rytmi keinuttaa heti mukanaan.
Sulokas Vuokko Hedmanin, Marianne Oivon ja Satu Helénin kolmiääninen laulu tuo luonnollisesti Harmony Sistersit mieleen.
Soittajista vaikutuksen tekee sovittajamaestro Timo Alakotlan lisäksi etenkin Mauno Järvelä, jonka sähköinen viulunsoitto maustaa ja värittää jokaisen kappaleen dramaattisesti. Petri Hakala akustisella kitarallaan sooloilee niinikään upeasti

Tove Djupsjöbacka

HELSINGIN SANOMAT 21.12 2011

Kansanmusiikki. Duo Maria Kalaniemi ja Timo Alakotila on valinnut tunnelmalliselle uutuuslevylleen rikkaan kirjon vahvoja melodioita. Mukana on omia sävellyksiä, mutta myös “tradeja” – ja jopa koko kansan tajuntaan juurtuneet Vaiennut viulu ja Soittajan kaipuu. Kuinka kauniit ja herkät versiot ne saavatkaan!

Yleensä melodian soittaa Kalaniemi, herkästi kuulostellen. Alakotila antaa tilaa ja tuo silti keitokseen ovelasti omaa. Yhteispeli toimii kuin unelma.

Välillä tunnelmamaalailu uhkaa jo toistaa itseään, mutta sitten vastaan tulee jotakin ihan muuta: hurja Viola-polkka mainion torvi-rytmi-pumpun kera. Siinä menevät iloisesti sekaisin perinnepolkka, jazz ja Tower of Power.

Näiden pelimannien työkalupakki on runsas, suorastaan pursuileva.

Mari Koppinen